Vihdoin aika muutoksen

Uuden kappaleen alettua meidän elämässämme sai bloginkin ilme vihdoin ja viimein muuttua.  Melko pelkistetyllä ja yksinkertaisella tyylillä jatketaan edelleen. Molemmat pojat komeilevat uudessa ulkoasussa, Cain sivun reunassa ja Benjamin postausten välissä. Kunnon parivaljakko nämä kaksi kyllä ovat (vaikka siis erikseen asuvatkin). Molempien luonteissa on hurjasti samoja piirteitä, toisaalta taas ovat joiltain osin kuin yö ja päivä...ulkomuodosta nyt puhumattakaan.

Vanha ulkoasu 15.3.2015:

 Uusi ulkoasu 6.2.2016:

Hyvää matkaa pienet..

Pimeänä tammikuisena tiistai-iltana 19.1.2016 hyvästelin kaksi vanhinta kaniani ja saattelin ne viimeiselle matkalle sateenkaarisillan toiselle puolelle..

 Aapo 24.7.2008 - 19.1.2016

Luna 31.8.2011 - 19.1.2016

Kiitos kaikista näistä vuosista rakkaat. Yhdessä on tullut koettua paljon: itketty, välillä purtu hammastakin yhteen niin että poskilihakset kramppaavat, eniten kuitenkin naurettu ja hymyilty... Tähän asti olemme tiiviisti kulkeneet yhteistä polkua. Nyt hetkeksi aikaa polkumme poikkeavat toisistaan, mutta aikanaan ne kohtaavat jälleen. Silloin voimme jälleen hymyillä kaikki yhdessä.

Täydellisen romahduksen, alun kieltäytymisen ja mielestä pois sulkemisen sekä lopullisen tilanteen hyväksymisen jälkeen voinen ilmoittaa tämän täällä blogissakin. En kuitenkaan halua käsitellä asiaa täällä tämän postauksen jälkeen sen tarkemmin. Tällä hetkellä olo on katkera ja surullinen, mutta jollain tasolla kuitenkin rauhallinen. L-häkki on vielä siivoamatta; heinät ovat edelleen heinähäkissä ja vessalaatikko paikallaan. Aikanaan tulen myymään koko 3-kerroksisen virityksen, mutta teen sen vasta kun siltä tuntuu. Nyt tällä hetkellä odotan ensiksi sen, että saan pikkuiset takaisin kotiin yksilötuhkauksesta.

Näillä sanoilla, jatkamme vielä jonkun aikaa talvilomaa ja palailemme mahdollisesti takaisin hieman keväämmällä kahden jäljelle jääneen korvaparin voimin.

Mitä eläinharrastus on minulle antanut?

A l k u h e i t t o n a : blogi on nyt ollut huomattavasti hiljaisempi viime aikoina, ennen kun pyrin siihen 1 postaus/viikko. En ihan ole pystynyt ylläpitämään sitä tahtia tänä vuonna. Siitä huolimatta lukijoita on kohta 150! Mukavaa, että hiljaisuudesta huolimatta ilmeisesti ihmisiä kiinnostaa jokin meidän menossamme siten, että ovat jaksaneet pysytellä mukana. Pitäisikö sitä yrittää keksiä jotain erikoisempaa siltä varalta, että tuo 150 menee rikki...?

Ja sitten, asiaan...

Huvittavaa miten asiat tuppaavat muuttumaan ajan kuluessa...joka muuten juoksee eteenpäin kamalaa vauhtia, saanen huomauttaa. Kurkkua kuristaa kun miettii kuinka vähän tätä vuotta oikeasti on enää jäljellä.

Aikaisemmin esimerkiksi töissä käynti ei ollut minulle sinällään mitään muuta kuin "välikäsi muun elämäni rahoittamiseen", eli välttämätön pakko. Toki samalla sain olla kanssakäymisissä mukavien työkavereiden kanssa, joita on onneksi aina siunaantunut kohdalleni runsaasti. Nyt kuitenkin olen todennut, että nykyisessä työssäni tämä tilanne on kääntynyt osittain ylösalaisin. Edelleen minulla on siis mitä parhaimpia työkavereita, mutta tuon tahtomattani työt pääni sisällä mukaan kotiin. Saatan alkaa miettiä jotain työasiaa kotona vapaa-ajallani ja huomaan kirjoittelevani kys. asioita ylös paperille seuraavaa päivää varten. Etenkin nyt kun vuoden lopun häämöttäessä pitäisi saada asioita enemmän ja vähemmän tehtyä ennenkuin vuosi todella vaihtuu, enkä varmasti ole ainoa, joka painii tämän asian kanssa.

Eikä siinä mitään, on aivan mahtavaa, että viihdyn nykyisessä työssäni näin hyvin ja motivaatio ainakin tuntuu olevan huipussaan. Ainoa varjopuoli tässä on se, että nyt viimeisten parin kuukauden ajan kanit ovat olleet minimaallisella huomiolla. Töistä tullessani olen väsynyt ja se vähäkin ajatuksen juoksu usein tosiaan kohdistuu muualle kuin karvakorviin. Samalla luonnollisesti blogi yskii tyhjää, kun ei kukaan kirjoittele mitään tai ottele kuvia saati käsittele niitä.

Sattumalta eksyin tänne väliaikaisesti hylkäämääni blogiin ja lueskelin tulleita kommentteja. Olin saanut haasteen kuun alussa Koiria ja possuja -blogilta, jossa käsiteltiin kysymystä "Mitä eläinharrastus on minulle antanut?". Ehkä tällaisessa tilanteessa tätä kysymystä on ihan hyvä miettiä. Keskityn tässä nyt lähinnä kaneihin, vaikka on minulla ollut akvaariokin ja onhan ratsastuskin eläinharrastus.

Kaneja minulla on siis ollut ala-asteikäisestä asti. Voinen väittää, että ainakin omalla kohdallani kanien (tai yleensäkin lemmikkien) omistaminen on väkisinkin kehittänyt vastuuntuntoani siihen mitä se nyt on. En väitä, ettäkö minusta olisi tullut vastuuntunnoton tuuliviiri ilman kaneja, mutta niiden vaikutus on varmasti ollut vain positiivinen.. Alusta asti kanit ovat olleet minun vastuullani ja vanhempani ovat vain avustaneet tarvittaessa. Ne piti ruokkia, juoksuttaa, häkit piti siivota säännöllisesti jne. Siihen päälle vielä ensimmäisen kanini, Vilin, hyvin arka luonne, joka vaati jonkun verran työtä. Lisäksi nuorena kanit varmasti kehittivät osaltaan päätöksentekokykyäni ja etenkin varmuutta omiin päätöksiini.

Tottakai kaneilta olen saanut myös paljon sitä yleistä iloa ja tasapainoa elämääni. Kaikki pienet saavutukset hieman aremman kanin kanssa ja sitten tietty ihan suoranaisten sylipyllien huomionkerjäykset ja iloloikat tullessani kotiin. On ihana huomata oppineensa tuntemaan kaninsa aivotukset läpikotaisin siten, että siihen voi luottaa 100% kun tiedät miten se eri asioihin reagoi ja osaat suhtautua tai toimia eri tilanteissa sen mukaisesti. Siitä hyvästä paras palkinto on kani, joka luottaa myös sinuun. Suurimman ilon minulle antaa juurikin se, että pohjimmiltaan arka saaliseläin oppii myös tuntemaan minut ja luottaa minuun tilanteesta riippumatta. Lisäksi jokunen aika taaksepäin hankalina aikoina kanit toimivat hyvänä veturina, joka auttoi puskemaan aina seuraavaan päivään. Jos ei muuten, niin vähintäänkin sen vuoksi, että ne olivat täysin riippuvaisia hoidostani ja toivat sitä kautta kaivattuja rutiineja. Päivittäiset onnelliset asiat kanien kanssa muuttuvat lopulta muistoiksi, joista on paljon iloa myös jälkeenpäin.

Peristeisten vastuuntunnon ja ilon lisäksi kanit ja enemmissä määrin etenkin hevoset ovat opettaneet kärsivällisyyttä ja yleensäkin itsetutkistelun taitoa. Pakoeläinten kanssa kun joutuu vähän miettimään mitä tekee ja miten. Tämä korostuu etenkin hevosten kanssa. Hieman kärsimättömänä ja äkkipikaisena ihmisenä tästä on ollut vain suunnatonta hyötyä elämässä yleensäkin. Lisäksi kanit etenkin herättävät epäsuorasti välillä paljonkin keskustelua, kun ihmiset utelevat kaneistani. Etenkin Benjamin ja Cain herättävät kysymyksiä niiden "erikoisemman ulkomuodon vuoksi". Bensku nyt on aina se "kissan tai pienen koiran kokoinen kani" ja Cain on se "rusakko". Aapo ja Luna putoavat helpommin siihen perinteisemmän lemmikkikanin kategoriaan, Aapo nyt toki on vielä tuon karvansa kanssa.

Mitä muuta vielä eläinharrastus on minulle antanut? Kovin paljon syvemmälle en jaksa tämän aiheen osalta nyt mennä, vaikka tekstiä varmasti syntyisi helposti saman verran lisää. Toisaalta ei parane unohtaa myöskään ihania asioita, kuten tuhansia ja taas tuhansia harmaita hiuksia, kyyneliä, rahan menoa, pölypusseittain heinäpölyä, papanoita ja karvaa... Näitä ei varmaan tarvitse alkaa avaamaan sen kummemmin? Tuosta heinäpölystä vaan kun pääsisi eroon, olen niiiin kypsä jatkuvalla pyyhkimään pölyjä vain huomatakseni, että samaa tahtia kun pyyhin pölyjä niin toisesta päästä pölyä kertyy jo samaa tahtia pinnoille. Eli kun lopetan saisin aloittaa uuden rundin heti perään. Keuhkoparkani ovat elämäni aikana varmaan vetäneet yhtä paljon painossa heinäpölyä kuin mitä itse painan. Ja tässähän ei tietenkään ole yhtään liioittelua mukana..

IKEAn heräteostos

Meillä kaninruoat löytyvät (yllättäen) kanihuoneesta löytyvässä suuresta ja valkoisesta kannellisesta peltiämpäristä. Ruoat on helppo säilyttää näin ja iltapellettien jako kanihuoneen asukeille on kätevää. Benjaminhan sen sijaan asustelee olohuoneessa ja mukavuudenhaluisena ja laiskana ihmisenä minulle on tottakai ylitsepääsemättömän vaikeaa hakea Benskunkin ruoat joka päivä kanihuoneesta. Tämän vuoksi aika pian nykyiseen asuntoon muutettuani minulle tuli tapa pitää pientä määrää pellettiä olohuoneessa Benskun aitauksen vieressä olevan tietokonepöydän hyllyllä. Säilytyspurkkina oli mikä milloinkin, viimeksi hommaa hoiti muovinen mansikkahillopurkki. Ruma, mutta toimiva.

Jokunen aika sitten piipahdin siskoni kanssa IKEAssa, tarkoituksena oli hakea suurempia vessalaatikoita kaneille. No niitä ei tietenkään löytynyt (edelleen ovat hankintalistalla), mutta sen sijaan silmiin osui jotain ihan muuta:

Neliskulmainen lasinen maljakko, jonka nimi on KANIST.

Minulla ei sillä hetkellä ollut yhtikäs mitään käyttöä tuollaiselle, mutta pakkohan tuo olisi ostaa, kun nimi on tuollainen eikä hintaakaan tuon enempää...ainahan tuollaiselle jotain käyttöä keksii, eikö?

Siinä hetken pohdittuani minulla sytytti ja keksin oivan tekosyyn, miksi ehdottomasti tarvitsen KANIST-nimisen maljakon: se voisi olla Benskun uusi pelletinsäilytyspurnukka. Loistavaa, sillä se olisi siistimmän näköinen ja siihen mahtuisi enemmän pellettiäkin. Nostin KANIST-maljakon ostoskoriin ja mielessäni taputin itseäni olalle "tulipas taas tehtyä hyvä ostos...!"

Ja ei sillä, onhan tuo oikeasti paljon siistimpi kuin pieni, punainen ja muovista tehty purnukka. Viimeinen naula "Hyvä ostos" -arkkuun oli, kun totesin tuon maljakon sopivan niin korkeutensa kuin leveytensäkin puolesta kuin nenä päähän tietokonepöydän hyllylle. Ihan kuin se olisi tehty tuohon..

Paljon on tapahtunut..vai onko?

Istuskelen tässä kotisohvalla läppäri sylissä ja mietin tuijotellessani Bloggerin tyhjää, uutta aloitettua tekstipohjaa; Miten normaalisti olen aloittanut blogitekstit? Missä vaiheessa ennen mielessä usein pyörinyt blogi on jäänyt taka-alalle ja ajatuskin valokuvaamisesta ja kirjoittamisesta tuntuu työläältä? Niin kai innostuksen hiipumisen voinee jäljittää tämän vuoden alkukevääseen, aikaan kun pariskunta Neela & Elliot muutti pitkän pohdinnan jälkeen uuteen kotiin. Kova kolaushan se oli kaikin puolin ja söi itseäni aika monesta eri suunnasta.

Näin sivuheittona: Rusinat muuten voivat erinomaisesti uudessa kodissaan ainoina silmätikkuina. Juuri niinkuin halusinkin. Aivan ihanaa on myös se, että olen edelleen kanien uuden omistajan kanssa yhteydessä ja kuulen noin myös kummankin kuulumisia. Toivon, että tämä yhteys jatkuu tulavaisuudessakin, vaikka pakottaa en tietenkään voi. Kaiken keskellä olen joka tapauksessa suunnattoman onnellinen siitä, että kaksikko löysi kodin, jossa molempien luonteet pääsevät oikeuksiinsa. Etenkin Neelan.

Kaikesta huolimatta haluan pitää blogin hengissä, joten olen antanut itselleni aikaa. Jos ja kun ei ole huvittanut kuvata/kirjottaa, en ole tehnyt kumpaakaan. Muutoin jos väkisin yritän jotain tehdä, mielenkiintoni lopahtaa täysin ja blogikin olisi varmasti heittänyt lusikan nurkkaan.

Kesän ja syksyn mittaan on tapahtunut jonkin verran asioita, joita en ole täällä raportoinut. Cainin elintilat ovat kasvaneet, Aapo & Luna muuttivat L-häkkiin (johon lisäsin pienen "parven")...pihan ulkonäkö on muuttunut täysin, sivussa on tullut tehtyä kaneille ulos jotain pientä kivaa. Kuvat näistä kaikista on jo otettu, mutta ne täytyy vielä käydä läpi. Tuo kanien elintilojen kuvaaminen tosin on aina yhtä tuskaa, koska tuo kiinteä 30mm putki on aivan liian ahdas. Eli voi olla, että korvaan nuo kortilla olevat kuvat aina yhtä ihanilla kännykkäkuvilla.

Pikkuhiljaa edetään.

Se on katsokaas hyvä palailla blogeilun pariin näin kun luonnonvalon määrä supistuu minimiin ja valokuvaaminen muuttuu haasteellisemmaksi jo ihan tältäkin osin!